Eli mitä reissusta jäi käteen. Mikä ihmetytti? Mitä jäi ikävä? Mitä ei ainakaan kaipaa?


Noh. Vanha kulunut hokema 'Suomessa on kaikki niin hyvin' pitää kyllä paikkansa. Briteissä elintaso ei ole ihan yhtä korkealla ja se näkyy. Kaduille esimerkiksi heitetään säälimättä kaikki roskat ja muovipullot. Briteissä ei ole yhtä laajaa palautuspullojärjestelmää ja lajittelukin on vähän niin ja näin; omat astiat roskille on, mutta silti suurin osa taitaa mennä sekajätteeseen kaatopaikalle, ja kokemukseni mukaan varsinkaan opiskelijat eivät juuri välitä siitä, miten roskansa lajittelevat. Talot eivät ole yhtä hyvässä kunnossa noin yleisesti. Maali rapisee irti seinistä, kattotiilet repsottavat ja huoneisiin tunkee jatkuvan kosteuden takia hometta. Minunkin huoneessani yksi seinä puski esille mustaa kasvustoa ja valittaessani siitä huoltomies totesi käyvänsä pesemässä sen vain pois... 

Muutenkin asuntolasoluni oli aika ankea näin suomalaisittain parempaan tottuneena, mutta alkushokin jälkeen siihenkin tottui helposti. Maassa maan tavalla. Amerikkalainen kämppikseni tosin tuntui olevan vielä enemmän shokissa annetuista puitteista...
Voin kyllä itse sanoa olevani varsin helpottunut ja onnellinen muuttaessani pian taas omaan kämppään, jossa on ihan oma keittiö, jonka pannujen pilaamisesta voin syyttää vain itseäni. Yhteiskeittiö oli ehkä kaikista kovin pala. Ei sitä aina jaksaisi olla se, joka neuvoo, miten asiat pitäisi hoitaa (köhköh). Otin kai itselleni myös jonkinlaisen vara-äidin roolin ja opetin kämppiksiä mm. keittämään riisiä. Taisin kyllä olla koko tyttöporukasta ainoa, joka oli jo asunut omillaan, muut muuttivat suoraan kotoa. Ja kyllähän sen välillä näki... Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin eikä mitään isompia kiistoja ollut. On silti ihana päästä puuhaamaan omaan keittiöön, yhteiskeittiössä kävi välillä varsinainen kuhina kun kaikki yrittivät laittaa ruokaa samaan aikaan.

Porukan yhteisöllisyyttä tulee varmasti kyllä ikävä. Vaikka keittiössä ahdasta olikin, oli silti mukava laittaa ruokaa ja syödä yhdessä nyyttärimeiningeissä. 
Ikävä tulee myös lempiruokakauppaani aasiamarketti Hiyouta. Kyllähän noita etnisiä pikkuruokakauppoja on Suomessakin, mutta ei samassa markettimittakaavassa. Hiyousta löytyi kaikkea useampaa sorttia ja monia sellaisia raaka-aineita, joita ei Suomesta saa tai jotka maksavat järjettömän paljon. Vertailun vuoksi pienenpieni pussi wakame -merilevää (25g) maksaa Helsingin Tokyokanissa muistaakseni jotakin neljä viisi euroa, mutta 60g maksoi Hiyoussa 1,35 £ (~1,80 €). Ruoka yleisestikin oli aavistuksen halvempaa kuin Suomessa, mutta se nyt ei ole mikään suuri ihme. Ja no, innokkaalle kokkailijalle kuten minä ruokakauppojen laajempi tarjonta on aina iso plussa!
 

Ihmiset ainakin Newcastlen seutuvilla olivat kaikki kovin ystävällisiä ja mukavia. Jos näytin vähänkään eksyneeltä, kyllä sieltä joku mukava mummeli tuli nopeasti neuvomaan mistä kannatti kääntyä jos etsi jotakin tiettyä. Opettajat yliopistolla olivat hyvin avuliaita, mutta välillä jatkuva rasittava byrokratia otti päähän (mitä ihmeen järkeä on esseen palauttamisessa kolmeen kertaan; ensin netissä ja sitten kahtena kappaleena vielä erikseen...? Minullakin oli melkoinen rumba, kun palautin kolme esseetä kerralla). On tuskallista kun asiat täytyy joskus tehdä niin hirvittävän hankalasti. 

Valkoista pullaleipää ja majoneesilla täytettyjä voileipiä ei kyllä tule ikävä. Kyllä sitä ruisleipää ikävä tuli, vaikken olisi uskonut. Ja kunnon kahvia, eikä mitään muruhömpötystä. Tee ei aina myöskään riitä opiskelijalle, kun täytyy pysyä hereillä... Mutta teetä olikin sitten montaa sorttia saatavilla, mikä tietysti oli mukavaa. Löysin myös yhden uuden lempiteeni, Lapsang Suchongin, jossa on hieman savuinen maku. 

Puitteet olivat myös hienot, vaikka Newcastle muistuttikin aika paljon Helsinkiä kivitaloineen. Kauppahalli, iso Eldon Squaren kauppakeskus ja lukuisat ihanat (etniset) ravintolat kuten Lau's (HiYoun omistajien pitämä kohtuuhintainen buffetpaikka), Hanahana (japanilainen teppanyaki-ravintola) sekä St Sushi (japanilainen kohtuuhintainen ravintola) jäivät ensimmäisinä mieleen. Luvattoman paljon aikaa tuli vietettyä myös Starbucksissa, jossa baristatkin jo alkoivat tunnistaa minut naamasta... Ilmainen wifi ja kohtuuhintainen kahvi olivat suurimmat houkuttimet pitämään lounastauko kyseisessä paikassa. Vaikka Starbucks nyt onkin amerikkalainen eikä brittiläinen paikka...


Brittiläisten tapa jonottaa ei nyt niin hirveästi poikennut suomalaisesta tavasta, joten se ei ollut minulle ongelma, mutta intialainen ystäväni oli varsinkin aluksi hieman hukassa jonottamisen kanssa.  Erilliset kuumat ja kylmät vesihanat sen sijaan... arghh! Mietin jo ärtyneenä mitä järkeä niissä on, mutta tämä video (englanniksi) valaisi hieman hanajaon mielenkiintoisia taustoja. 

En nyt heti keksi mitään sen ihmeellisempää, mitä jäin kaipaamaan tai mikä tuntui kummalliselta... paitsi tietysti 'vääränpuoleinen' liikenne, jonka omaksumiseen meni oma aikansa.